tiistai 24. lokakuuta 2017

Onnenkyyneliä Tukholmassa

Päiväni alkoi aamuseitsemältä keikkapaikalle suunnistamisella Tukholman metrotunnelien sokkelosta. Matkustin syyslomalla naapurimaahan uusiseelantilaisen naislaulajan Lorden keikalle. Olen rakastanut hänen musiikkiaan ensimmäisestä albumista lähtien, jonka sain syntymäpäivälahjaksi vuonna 2013. Siitä on tultu pitkä matka tähän päivään, ja lienee tarpeetonta kertoa, että odotinn konserttia innolla.

Jonotustunteja kertyi kevyet kymmenen, minkä ansiosta minä sekä ystäväni pääsimme eturiviin. Päivän aikana tutustuin muutamaan muuhun suomalaiseen, eikä jonotusaika käynytkään pitkäksi hyvässä seurassa. Keikan järjestely sujui aiempiin keikkakokemuksiin verrattuna todella hyvin, vaikkeivat kaikki fanit olleetkaan yhteistyönhaluisia. Jonotusnumeroiden järjestystä noudatettiin meidän onneksemme hyvin ja järjestyksenvalvojat jakoivat katsomoon vettä sekä ennen konsertin alkua, että sen aikana.

Lämppäri oli valittu todella hyvin omaan makuuni, sillä olin kuunnellut hänen kappaleitaan jo ennen kuin tieto lämmittäjäesiintyjästä julkaistiin. Tunnelma salissa koheni heti Khalidin ensimmäisestä biisistä lähtien. Hän oli todella energinen persoona ja se tarttui nopeasti yleisöön.

Itse pääesiintyjästä voisin jaaritella loputtomiin, mutta tekstistä tulisi kritiikin sijaan ylistys. Keikan visuaalinen toteutus oli todella silmää miellyttävä ja niihin kuuluvat asujen vaihdot toimivat hyvin. Muutamassa hitaassa kappaleessa esitystä säestää kaunis tanssipari. Pidin siitä, että Lorde lauloi paljon kappaleita vanhemmaltakin albumiltaan ja lisäksi muutaman coverin.

Tämä konsertti rikkoi menestyksekkään putkeni konserteista, joissa en ole itkenyt, siinä hetkessä kun suurin roolimallini piti herkän spiikin hylätyksi tulemisen pelosta kolmen metrin päässä minusta.

Lorden kontakti yleisön kanssa yllätti myös positiivisesti, hän kertoi päivästään Tukholmassa, otti vastaan yleisön lavalle heittelemiä esineitä kuten ruusuja ja paidan, ja tuli yhden kappaleen ajaksi seisomaan korokkeelle aivan barrikadin (eturivin ja lavan erottavan aidan) eteen. Moni artisti ei luota yleisöön niin paljon, että tulee kosketusetäisyydelle.



Viimeisen biisin aikana yleisöön leijailleet tähden muotoiset konfetit kruunasivat koko illan ja jäivät muistoksi paidan sisältä aamulla löydettäviksi. Yleisesti tuo päivä ja koko konserttikokemus oli loistava ja suoraan sanottuna yksi tähänastisen elämäni parhaimpia päiviä, en minä totta tosiaan joka tiistai itke onnesta.