tiistai 24. lokakuuta 2017

Onnenkyyneliä Tukholmassa

Päiväni alkoi aamuseitsemältä keikkapaikalle suunnistamisella Tukholman metrotunnelien sokkelosta. Matkustin syyslomalla naapurimaahan uusiseelantilaisen naislaulajan Lorden keikalle. Olen rakastanut hänen musiikkiaan ensimmäisestä albumista lähtien, jonka sain syntymäpäivälahjaksi vuonna 2013. Siitä on tultu pitkä matka tähän päivään, ja lienee tarpeetonta kertoa, että odotinn konserttia innolla.

Jonotustunteja kertyi kevyet kymmenen, minkä ansiosta minä sekä ystäväni pääsimme eturiviin. Päivän aikana tutustuin muutamaan muuhun suomalaiseen, eikä jonotusaika käynytkään pitkäksi hyvässä seurassa. Keikan järjestely sujui aiempiin keikkakokemuksiin verrattuna todella hyvin, vaikkeivat kaikki fanit olleetkaan yhteistyönhaluisia. Jonotusnumeroiden järjestystä noudatettiin meidän onneksemme hyvin ja järjestyksenvalvojat jakoivat katsomoon vettä sekä ennen konsertin alkua, että sen aikana.

Lämppäri oli valittu todella hyvin omaan makuuni, sillä olin kuunnellut hänen kappaleitaan jo ennen kuin tieto lämmittäjäesiintyjästä julkaistiin. Tunnelma salissa koheni heti Khalidin ensimmäisestä biisistä lähtien. Hän oli todella energinen persoona ja se tarttui nopeasti yleisöön.

Itse pääesiintyjästä voisin jaaritella loputtomiin, mutta tekstistä tulisi kritiikin sijaan ylistys. Keikan visuaalinen toteutus oli todella silmää miellyttävä ja niihin kuuluvat asujen vaihdot toimivat hyvin. Muutamassa hitaassa kappaleessa esitystä säestää kaunis tanssipari. Pidin siitä, että Lorde lauloi paljon kappaleita vanhemmaltakin albumiltaan ja lisäksi muutaman coverin.

Tämä konsertti rikkoi menestyksekkään putkeni konserteista, joissa en ole itkenyt, siinä hetkessä kun suurin roolimallini piti herkän spiikin hylätyksi tulemisen pelosta kolmen metrin päässä minusta.

Lorden kontakti yleisön kanssa yllätti myös positiivisesti, hän kertoi päivästään Tukholmassa, otti vastaan yleisön lavalle heittelemiä esineitä kuten ruusuja ja paidan, ja tuli yhden kappaleen ajaksi seisomaan korokkeelle aivan barrikadin (eturivin ja lavan erottavan aidan) eteen. Moni artisti ei luota yleisöön niin paljon, että tulee kosketusetäisyydelle.



Viimeisen biisin aikana yleisöön leijailleet tähden muotoiset konfetit kruunasivat koko illan ja jäivät muistoksi paidan sisältä aamulla löydettäviksi. Yleisesti tuo päivä ja koko konserttikokemus oli loistava ja suoraan sanottuna yksi tähänastisen elämäni parhaimpia päiviä, en minä totta tosiaan joka tiistai itke onnesta.




maanantai 18. syyskuuta 2017

pyhimyksestä pettymys

 Pettymys on rap-artisti Pyhimyksen (oikealta nimeltään Mikko Kuoppala) neljäs studioalbumi, joka on julkaistu vuonna 2015. Pettymys kuulostaa erilaiselta kuin Kuoppalan aiemmat albumit, toiveikkaammalta ja valoisammalta.

Tällä albumilla ovat minun kaikkien aikojen lempikappaleeni, Äiti anna anteeksi, Celeste ja Ei unta ennen Maltsuu. Kuvailisin näitä kappaleita elokuvamaisina, sellaisina, joita kuuntelee bussissa ja kuvittelee olevansa elokuvassa, kun maailma ympärillä muuttuu utuiseksi ja epätodelliseksi.

Albumilla on myös Pyhimyksen entiseenkin tapaan kappaleita, joita kuvailisin inhorunoutena, eli karvaan totuudenmukaisesti asioista kertominen, joka kuulostaa aika ajoin jopa rumalta, mutta itse pidän sitä hauskana ja mielenkiintoisena tapana lähestyä asioita. Tämä myös tavallaan keino kritistoida yhteiskuntaa ja maailmaa. Esimerkiksi lainaus kappaleesta Häiriintyny: ”Meen taivaaseen ja puukotan Jeesuksen, ku annoin kultasepän sulattaa mun rippiriipuksen”.

Mielestäni tässä albumilla on toisaalta tehty aiempaa enemmän niinsanotusti rahan ja listasijoituksien perässä musiikkia. Tästä voisi kertoa esimerkiksi se, että kappaleilla on usein mukana heleä-ääninen nainen, joka tekee kappaleesta enemmän massan mieleisen kuin Kuoppalan musiikki muilla albumeilla. Tämän albumin kautta Pyhimys on saavuttanut kohtalaisen hyvän kuuluvuuden suomiräpin keskuudessa ja yhä useampi nuori samaistuu Kuoppalan sanoituksiin.

Pettymys on mielestäni todella onnistunut kokonaisuus. Kuoppala osaa yhdistää nerokkaat ja osuvat sanoitukset sekä mieleenpainuvan melodian. 

Albumilla on vain yksi kappale, jota en kuuntele koskaan loppuun saakka ja suurin osa löytyy kahden vuodenkin jälkeen suosikit-soittolistaltani, mitä ei tapahdu useiden albumien kanssa. 
Kuten tekstistäni huomaa, Pettymys kuuluu lempialbumeihini ja Pyhimys lempiartisteihini, joten kirjoitan todella positiivisesa näkökulmasta. 

sibilla 

maanantai 11. syyskuuta 2017

ensimmäinen postaus

moikka. oon sibilla kangasalta ja opiskelen ensimmäistä vuotta sammon keskuslukiossa. tää on mun viestintäblogi, johon olis tarkotus postata viestintälinjalla tehtyjä töitä pitkin lukiovuosia. odotan eniten valokuvauksen ja journalismin kursseja sekä filosofian estetiika-kurssia ja kuvista.
x